Toimittajan näkökulma

Pimeys

Pimeys peittää maan

ja havisuttaa pystyyn kuolleen

ihmismetsikön latvuksia.

            Kuiva tuuli kieputtaa lehtiä

            ja tuivertaa rungolle

            kipuavaa sammalta.

 

Kuka enää muistaa rukousta,

            joka hukkui ohikiitävän junan kohinaan?

Mikä maailman seitsemästä ihmeestä

            oli Mausoloksen unelmien täyttymys?

Ja missä sitten ratkaistiin

            lopullinen taistelu hyvän ja pahan välillä

Mykkyyden valtakaudella

            rautatiet peittyivät hiekkaan

            kirjat murenivat käsiin,

            ja kysymykset jäivät vastaamatta.

 Kun 

Kun surmattua emoaan ikävöivä

karhunpentu pääsee katkonaiseen

uneen sammalmättäällä,

ajattelen sinua.

Kun väsyneet lokit harhailevat

laskevan auringon purppuraisessa kajossa,

ajattelen sinua.

Kun aamukaste hyväilee

lemmikin pieniä terälehtiä,

ajattelen sinua.

Kun pääkallokiitäjä aloittaa

hämärän tanssinsa kuun valossa,

ajattelen sinua.

Höyhen

 Laulut keinuttavat minut aavalle merelle

ja maailma tuntuu kevyeltä ja kauniilta.

Mikään ei voi minua siellä haavoittaa.

Linnut aloittavat konserttinsa pääni yläpuolella,

mutta vain höyhen saisi minut kumoon.

Luulin eläneeni monta elämää,

mutta peilissä näkyi vain yhdet kasvot.

Olin kuvitellut nähneeni kaiken tarpeellisen,

rikotut ihmissuhteet ja itkevät ihmiset,

mutta vain höyhen saisi minut kumoon.

 Tulevaisuus näkyy harson takana,

mutta ääriviivat kieltäytyvät tulemasta esiin.

Jossain pilkottaa suuri varmuus,

ja tuolla taas kaaos ja kuolema,

mutta vain höyhen saisi minut kumoon.

  Ole kevääni 

Ole kevääni ja kesäni, vuoristopuro,

joka vapautuu jäiden kahleista.

Ole yöni ja uneni, häilyvä kuvajainen,

joka tanssii kaukaisen järven rannassa.

Ole ihoni ja silmäni, sininen maisema,

joka hehkuu unohdettuja satuja ja tarinoita.

Ole hengitykseni ja käteni, heinäniitty,

jossa kaikki reitit ja polut yhdistyvät.

Ole tuuleni ja tuiskuni, talvinen pakkanen,

joka saa ihmiset hakemaan turvaa ja lämpöä.

Ole suruni ja tuskani, tasapainottaja,

joka liikuttaa jäistä sielua ja tuo väriä maailmaan.

Ole iloni ja rakkauteni, suloinen anteeksianto,

joka sulattaa kovan kuoren ja liottaa karstat.

Ole tulevaisuuteni ja elämäni, unohdettu kartta,

joka vie minut vihreille kedoille ja maan ääriin.

Jumalan lapset

 Jumalan lapset heräsivät uuteen aamuun.

Oli satanut jo lunta, ja kylmä hyhmä peitti kadut.

Viinalta huuruava hengitys väräjöi ilmassa.

Sankarit kokoontuivat kaatopaikalle.

Resuinen profeetta sylkee maahan ja yskii.

Vieressä vapisee langennut enkeli, niin vanha ja ryppyinen.

Levitän käteni maailmaan ja syleilen tyhjyyttä.

Kierrän ympyrää, ja punaisena hehkuva tyhjyys roikkuu ilmassa.

Huudan tuskaani keskellä unta, eikä kukaan vastaa.

Kuoleman sanansaattajat saavat lisävoimia maan kylmiltä aroilta.

Niiltä ei löydy ymmärrystä tunteille tai lämpimille aalloille.

Ne niittävät maailman teroitetuilla miekoilla.

Viikatteet iskevät profeetan maahan ja leikkaavat enkeliltä siivet

 Meille kaikille

Kirjoitin lauseita paperille, joka tummui ja kääntyi rullalle.

Etsin lohtua ja unohdusta ammoin unohdetuista kirjoista,

ja hakeuduin vapaaehtoisesti sanojen vankilaan.

Nyt pöly peittää nuo kirjastot, ja kuolinpesä kärrää teoksia vaihtolavaan.

Kukaan ei enää muista, kuka silitti noita selkämyksiä

tai lehteili sivuja pamppailevin sydämin.

Meille kaikille käy samalla tavalla.

Jokainen luetaan loppuun ja viskataan pois.

Missä silloin on vaaka,

jolla mitataan hyvät ja pahat teot?

Sekin rusentuu alle, kun kaikki jyrätään maan tasalle.

 Keskimitta nostetaan kunnian, ja kaikki rumuus, köyhyys ja sairaus siivotaan taka-alalle. “Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.

Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen,

Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä.”